Fantastic Four

Herättyäni hämyisestä huoneestani epäilyttävästi Fear and Loathing in Las Vegas -elokuvaa muistuttavissa olosuhteissa, olin ehkäpä syystäkin ihmeissäni. Etumuksessani heilui 1:3 mittasuhteen anatomisesti oikeaoppinen lelulammas nimeltään Eve, joka oli pingotettu ruhoni ympärille jeesusteipin voimin ja jalassani olevat kalastajasaappaat suorastaan huusivat "Hei äijä, luuletko saavas kalaa?" Tutkittuani kirahvien, puolipitoisten vaatteiden sekä itseinhon peittämää huonettani, huomasin ovensuussa seisovan Herra Kuneliuksen. Herra Kunelius oli poistunut normaalista oloasustaan eli hupparin päälle venytetyistä boksereista, ja tarkasteli minua tukkansa takaa normaalissa verryttelyasussa. Hänen suunsa oli auki.

- Haamu hajalle!

Mitä helvettiä... Mies puhui jonkinlaisella koodikielellä. Suu kyllä aukeni ja meni taas kiinni sanojen osoittamassa tahdissa, mutta en kertakaikkiaan ymmärtänyt mitä herra yritti minulle kertoa. Olinko tullut hulluksi? Tyhmäksi? Pörssiläiseksi?

- Paalu paanalle, paalu paanalle.

Ei saatana. Siristän silmäni X:ksi ja hieron niitä ronskisti. Vilkaisen ikkunasta ulos, jossa pumpulilampaat lipuvat hidastettuna näköpiirini lävitse sinisen samettinsa päällä. Tähänkö sitä nyt on tultu? Ovatko kuulosuojaimeni olleet huolimattomasti paikalleen aseteltu jonkin kovapanosammunnan aikana ja ohi viuhahtanut luoti on pysyvästi vaurioittanut kykyäni ymmärtää kuultua puhetta? Onko minuun kenties osunut? Onko luoti vienyt mennessään minusta juuri sen kyseisen kimpaleen, jonka hermosopukoissa piilee suomen kielen ymmärtämiseelle omistettu ohjelmisto ja olen nyt täysin kykenetön olemaan osana toimivassa, kahden ihmisen välisessä kommunikaatiossa? Missä helvetissä minä oikeastaan olen? Mitä oikein yrität, veliseni, sanoa?

- Aamupalalle.

No niinpä tietenkin. Herra Kuneliuksella oli kädessään C-vitamiinisia poretabletteja sekä Gefilus-laksatiivijugurttia. Kohoan pehmeästä leposijastani, repäisen pumpattavan lampaan irti, nappaan kassista puhtaan T-paidan ja sujahdan sen sisään. Olin ilmeisesti nukkunut farkut jalassa. Kalastajasaappaat jätän jalkaan - varmuuden vuoksi.

Olohuoneessamme oli joku käynyt taas juhlimassa. Sepistö oli yrittänyt rakentaa matolle majan tulitikuista, Giraffenit olivat liikkuneet itsestään ympäriinsä omituisiin paikkoihin ja joku oli yrittänyt saada jonkun lonkerotölkit ja nuuskamällit rakastelemaan keskenään. Epäilin kuitenkin kaikesta uutta kämppistäni Jonnaa, koska voin.

- Aika hyvin äijä on näköjään tsempannu. Oltiin ihan varmoja että et jaksa enää juhlia.

Voi perse. Olen sitten todellakin pystynyt käyttämään vielä yhden päivän elämästäni juhlimaan tilapäistä oman itseni uudelleensijoitusta toisen valtion tiloihin. Mutta kelle kuuluu pöydän alla humalaansa pois nukkuva minipossu, miksi nurkassa lymyilevä klovniksi pukeutunut henkilö ei ilmoita nimeään ja ennen kaikkea: haluanko tietää miksi herra Kunelius kiikuttaa minulle aamupalaksi C-vitamiinisia tabletteja Gefilus-laksatiivijogurtin keralla?

- Oli tuo neljäs päivä näköjään sulle taas se viimeinen tikki. Pelättiin vähän että siitä lähtee äijällä karkaamaan kun päätit nielaista kaikki tän asunnon avaimet ja huusit suu täynnä avaimenperiä että "ja tännehän ei mitkään akat muuta!" ja pyöritit käsiäs kuin tuulimylly. Siitä jätkä kuitenkin vielä lähti korottaan panoksia ja menit vielä Freetimeen ilmoittamaan että karaokevetäjälle, että lampailla ei ole sulkijalihasta. Otahan siitä Tomi vähän Gefilusta kun tarvis tuonne pyörävarastoon päästä.

En halunnut tietää.

Saavutimme oman asuntomme ruokailutilat yllättävän nopeasti ja istahdin alas Opettaja-lehtien sekä Jessican maksuhäiriöilmoitusten peittämän pöydän ääreen. Painaessani yön ajan (ja ties kuinka kauan sen lisäksi) pumpattavan lampaan takana ollutta takapuoltani vasten ruokalamme penkkiä, huomasin takataskussani sijainneen jännittävän näköisen muistivihkosen. Naurahdin hetken itselleni, eihän tällaista dekkarisontaa tapahdu kuin elokuvissa ja huonoissa blogeissa. Avasin kaikesta huolimatta vihkosen ja antauduin sen vietäväksi aamupalakohtauksen loppuun asti.

Täällä Tomni H. , nimeltä mainitsematon drinkkiravintola Jyväskylän Väinönkadulla. 1. Läksiäiset ovat saavuttaneet laskentatavasta riippuen toisen viiva viidennen päivänsä ja seurassani on viehättävä nuori naishenkilö. Moro, viehättävä nuori naishenkilö!

VNNH: No terve terve, eipä sinun rullaluistimista täällä drinkkilistan puolivälin pahemmalla puolella paljon hyötyä ole, mutta juttelen toki kanssasi niin kauan kunnes sanot jotain mitä en olettanut kuulevani kun alan juttelemaan sattumanvaraisen henkilön kanssa.

TH: No aivan varmasti. Tiesittekö että olen tiettävästi maailman 10.000 parhaan masturboijan joukossa?

VNNH: Mun täytyykin itseasiassa --

TH: Hah hah, usko pois vaan! Ja muutama päivä sitten kuolin ja kävin Pyhän Pietarin juttusilla taivaan porteilla. Se veti mua mouhijärveläisellä nakkikioskiheijarilla palleaan, ja sen jälkeen vielä uhkaili että jos näytät vielä naamaasi täällä niin siitä ei selvitä ilman oikeudellisia jatkotoimenpiteitä. Eikun sehän tais olla mun edellinen kanditapaaminen...

VNNH: Ehh.. No niin no. Hei, mä kuulin että sä olet töissä tuolla --

TH: Mä pidän hampurilaisista.

VNNH: Ai, no kiva. Hei kuule, mun mielestä tää tämmönen turha jauhaminen toistemme kanssa on täysin yhdentekevää, kun molemmat kuitenkin tietää mistä tässä on oikeasti kyse. Mä kyllä kuulin kuka sä olet ja mihin sä olet lähdössä. Jos sä haluat kysyä multa jotain, niin kysy vaan ja mä lupaan vastata sulle että kyllä.

TH: Pidätkö sinäkin hampurilaisista?

VNNH: ... Nyt sä et tainnut ihan ymmärtää. Kysy multa mitä vaan ja mä vastaan että kyllä.

TH: Aaaa! Nyt mä ymmärrän!

VNNH: Hihihi, nonniin. Kysy nyt se niin voidaan lähteä pois täältä.

TH: Mutta kun ei mun tee mieli nyt hampurilaisia.

VNNH: Ei jumalauta, jätkä! Aaargh, ei munkaan tee mieli mitään saatanan hampurilaisia! Mun tekee mieli --

TH: Heittää neljä?

VNNH: Sä taidat oikeasti olla vähän tyhmä jätkä?

TH: Enpäs ole. Mä olen maailman 10.000 parhaan masturboijan joukossa.

VNNH: No en jumalauta yhtään ihmettele miksi.

TH: Ai koska tykkään hampurilaisista?

VNNH: EI! VAAN JUMALAUTA SIKSI ETTÄ SÄ --

TH: Mitä, viehättävä nuori naishenkilö? Miksi?

VNNH: KOSKA SÄ HEITTELET JOTAIN SAATANAN NEL --

Ja siihen loppui muistivihkosesta löytynyt merkillinen dokumentaatio. Samalla tavalla äkisti päättyi myös aamiaiskohtauksemme ja löysin itseni kahvila Elosesta. Rillipäinen tarjoilija - tässä tapauksessa on sallittua viitata silmälasipäiseen nuorukaiseen ivallisesti rillipäänä johtuen okulaarien täydellisestä pyöreydestä ja niiden peittämästä naamasta joka suorastaan huusi "minä maalaan harrastuksekseni pienoislennokkeja" - mittaili meitä katseellaan astellessamme hänen luokseen. Poika selvästi pyöritteli suussaan kysymystä liittyen kalastajansaappaisiini, mutta hukutti sen keinotekoiseen hymyynsä ja ennaltaopittuun asiakaspalvelurutiiniinsa.

- Hej! Mitäs herroille saisi olla?

Ystäväni Ikonen, joka oli mystisesti ilmestynyt seuraani kesken tämän tarinan, astui askeleen eteenpäin, asetti kätensä tiskin reunalle ikään kuin aikoisi juuri loikata gaselliloikalla sen toiselle puolelle ja iskeä virkailijapoikaa Viiden Pisteen Sydämenräjäytysiskulla.

- Kaksi juttua. Yksi: Olisiko mitään saumaa saada jossain kohtaa noita kahvilan vessoja siihen kuntoon, että siellä voisi ihan oikeasti käydä? Jumalauta mun kaverilla on kalastajansaappaat jalassa kun teidän vetokyvyttömissä vessoissa käynti olisi muuten aika mielenkiintoinen kahlausoperaatio. Haluaisitko sinä hengailla täällä kalastajansaappaissa, mitä? Tehdään susta saappaat saakeli. Hommat kuntoon!

- Voi, olen kovin pahoillani mutta eihän meillä edes ole ves --

- Ja kaksi: Nyt voisit ihan pikkasen nopeeta alkaa työntään sitä mun kaverille tilaamaani paniinia tänne päin ettei tarvi näyttää mitä Savossa tehdään sitten kun puheet loppuu.

Katselin saappaitani ja pyörittelin niitä varovasti kahvilan lattian päällä. Olin tilanteen hento tyttönen, jonka kunniaa karski poikaystävä meni puolustamaan.

Torjuntavoitto.

Pikakelauksella vajaa vuorokausi eteenpäin. Jyväskylä on jäänyt taakse, taskussa on oman asunnon avaimien mentävä tyhjä tila ja törrötän kotona kotona Suomen kuntien aakkosjärjestyksellisen listan ensimmäisessä paikassa, saamatta unta kaikilta pohdinnoiltani.

Mikä oli se mystinen asia, josta viehättävä nuori naishenkilö puhui? Mitä minä muka heittelen? Onko se jokin fyysiset mittasuhteet sisältävä, mahdollisesti massan ja kiihtyvyyden omaava asia, vaiko kenties vain osan edellämainituista ominaisuuksista sisältävä juttu? Onko se juttu vai asia? Ja mikäli se on toinen niistä, kumpi se ei ole? Mikä minusta muka tekee niin tyhmän?

Näitä kysymyksiä - sekä sitä, miksi pesukarhuja kutsutaanpesukarhuiksi - pohdiskellessani Timo Jutilan haamu ilmestyi leijumaan ikkunani taakse.

Pyhät hylsyt sentään! Pelkät miehen poskipäät sai vähäiset niskakarvani nousemaan pystyyn ja pyörimään ympyrää. Voiko se olla totta? Tuntui kuin pääni sisällä olisi ollut junaturma ja kaikki ovat kutsuttu, minut valtasi pakokauhun ja lottovoitonsekainen tunnecoctail. Pomppasin tuolistani ylös tavalla, joka saisi Bruce Leenkin kastelemaan alleen ja sutaisin toisen korvani taakse sukan. Säntäsin ikkunaa kohti vetäen vielä liikkeessä paitaa päälleni. Juostessani hidastettuna ikkunaani kohti kuulin vain itseni kuiskaavan itselleni pienten aikuisiän äänenmurrosten kera:

Timo Jutilan haamu on ikkunani takana!

Heilautettuani ikkunan auki, suoneni pumppasivat akkuhappoa päähäni ja saivat hermotukset aivoissani menemään ruseteille. Elin sen lyhyen sarjakuvahetken, kun kojootti on juuri tajunnut juosseensa reunan yli ennen kuin painovoima ottaa sen huostaansa ja elukka tipahtaa maata kohti kimeän vihellyksen saattelemana: olin samassa ajassa ja paikassa Timo Jutilan haamun kanssa. Historia ei tunne montaakaan ihmistä, joka olisi ollut samassa tilanteessa kanssani - ja elänyt kertomaan siitä. Timo Jutila hymyili veljellisesti ja sorvasi itselleen jäätävän nuuskan. Olin kojootti, jonka maan vetovoima juuri imaisi huostaansa. Tömps.

- T-T-T-T... T-Timo.. Mikä kunnia viimein tavata teidät! Sanat eivät riitä, eivät kertakaikkiaan.
- Moro.

Timo Jutilan haamu puhui minulle. Vikisin kuin pikkutyttö, tillottaen Joonaksen Veljeksiä meikit poskilla.

- Kerrohan, Hiltunemm.. Mites toi noin ulukomaillellähtö sujuu nääs?

- Ei lähe hyvin, herra Jutila. J-j-juuri tuossa pohdiskelin erästä asiaa joka ei niin millään meinaa myöntää mulle yöunia. Katsos kun sellainen viehättävä nuori naishenkilö tuossa viime sunnuntaina väitti että minä olen vähän tyhmä kun minä teen jotain, mutta en kuollaksenikaan muista että mikä se oli. Mä luulin että mulla oli lähellä päästä mäkkäriin.

Huomasin, kuinka Timo Jutilan haamun nyrkit puristuivat hiljalleen narisevaan nyrkkiin, jonka sisältä tihkui hikipisaroita. Useimpien ihmisten viimeinen näky.

- Etkö sä sitte Hiltunemm päässy sinne mäkkäriin vai hä?
- En tainnut päästä, Timo Jutilan haamu. Kämpän pöydällä oli ainoastaan Grilli 21:n papereita.
- Ei hyvänen aika, sano. Määpä meen nääs vähän puhuun sille plikalle järkee päähän!

Timo Jutilan haamu tarttui nuuskapurkkiinsa ja tunki sen oranssin pikkutakkinsa povitaskuun. Hän käännähti ympäri ja lähti hitaasti laskeutumaan tavarahissillään katutasoa kohti. Kurotin naamani ohi heilahtavaa oranssia pikkutakkia kohti ja päästin ilmoille epätoivoisen huudahduksen.

- Jutila!

- Mitä?
- Heittelee! Mitä sillon muka heittelee kun on vähän tyhmä?
- No Neljää, tietenkin. Moro.

Pieni pyöreä jääkiakkolegenda laskeutui laskeutumistaan tavarahissillään. Viimeinen näky jonka sankarista näin, oli hänen öisen kuun hehkuun hukkunut, vapaana hulmuava takatukkansa. Valahdin polvilleni, käteni valuivat rennoiksi sivuilleni ja jäin tuijottamaan ikkunasta sisään hymyilevää kuun valoa. Siinä hetkessä minut valtasi pohjaton usko sekä luottamus siitä, että maailmalla on vielä minulle mahdollisuuksia annettavanaan. Maailmasta eivät mahdollisuudet lopu. Tuntui kuin kaikki mitä tulisin pian tekemään olisi oikein. Minulta odotettiin vain onnistumista eikä minulla ollut muuta näytettävänäkään. Maailma ei voisi epäonnistua suhteeni. En voisi epäonnistua. Jälkijunassa tilanteeseen ehtinyt äitini sai juuri astuttua huoneeseen sisään, kun poskelleni vierähti onnen kyynel. Tuijotin tietokoneeni ruudulla olevaa kalenteria, jonka mukaan Walesiin lähtööni on neljä päivää.

Kyllähän minä neljää heittelen.