- Tomi, miksei me koskaan käydä missään?
- Äläs nyt, Giraffen. Käydäänhän me melkein joka päivä koulussa pari tuntia, sen jälkeen joko ruokakaupassa tai ulkona syömässä, päivisin meillä on rutkasti laatuaikaa keskenämme Seinfeldiä katsoessa ja illaksi saatan ottaa sinut jopa töihinkin mukaan! Mitä muuta sinä muka tarvit?
- Kauniita ihmisiä Tomi. Kauniita ihmisiä.
- No onhan täällä niitä hä. Toissapäivänäkin ehkä näin yhden!
- Tomi. Me ollaan Walesissa... Ei täällä ole niitä. Ja se jonka näit toissapäivänä oli puunrunko jolle oli puettu pipo ja poliisin eristysteippiä.
- Voi rakas Giraffiseni, mihin sinä niitä kauniita ihmisiä oikein tarvitset kun edes mulla ei ole niille mitään käyttöä?
- Niitä on hauska katsoa.
- Sinusta on hauskaa katsella kauniita ihmisiä?
- Jep. Varsinkin jos sillon kun ne kaatuu. Hähähä.
- *Huoh*... No lupaatko lopettaa tuon kyttäämisen jos vien sinut johonkin missä on kauniita ihmisiä?
- Voi lupaan! Lupaan todella! Pliis Tomi mennään johonkin missä on kauniita ihmisiä!
Joten siltä istumalta lähdimme Giraffenin kanssa käymään Euroopan puolella. Irlannissa.
Menomatka oli hyvin mielenkiintoinen kahdesta syystä, joista toinen oli mahatauti ja toiseen en mene juuri nyt. Laivamatkan kruunasivat uskomaton merenkäynti ja paninit jotka maksoivat 8 euroa kipale. Allekirjoittanut makasi pitkää pituuttaan pystysuorassa nojatuolissa [ja voitte kuvitella miten se onnistuu], piti silmiään kiinni ja yritti olla paskantamatta housuunsa samalla kun Giraffen vahti tarkkana kirahvina matkatavaroita. Täytyy kyllä myöntää, että välittömästi laivaan astuttuani huomasin olevani Euroopan puolella kun vasemmalta ja oikealta puskee ihmisiä, jotka eivät ole tipahtaneet rumuuspuusta ja osuneet matkalla joka oksaan. Oli oikeasti virkistävää huomata, ettei joutunut koko laivamatkan aikana yhteenkään täysin normaaleista walesilaisista tilanteista:
- Edessäsi kävelee henkilö, joka ei osaa kävellä suoraan vaan vaappuu vasemmalta oikealle, estäen ohittamisen
- Edessäsi kävelevä henkilö kävelee käytävän tai kävelytien geometrisellä keskiviivalla ja heiluttelee käsiään, estäen ohittamisen vasemmalta tai oikealta
- Vastaantuleva henkilö ei väistä sinua vaikka kävelee tien väärällä puolella / keskellä tietä
- Tiellä / käytävällä kävelee kaksi henkilöä rinnakkain, ja kun he huomaavat sinun ohitusaikeesi, he puristavat heidän väliinsä n. 40 sentin raon josta sinun pitää ängetä läpi, sen sijaan että vapauttaisivat toisen kaistoista
Tämän täysin esteettömän risteilyn lopuksi nousimme Giraffenin kanssa rantaan ja hyppäsimme taksin kyytiin. Kyseessä oli ensimmäinen tapaamamme irlantilainen henkilö, joten Giraffen oli odotetusti hieman innoissaan.
- Tomi, Tomi, Tomi! Päästä mut pois täältä repusta, mä haluan nähdä sen! Onko se hyvännäkönen? Onko? Onko kiisseli? Käytteliskö? Onko kahen kilon?
- Pssst.. Hiljaa nyt saakeli. Se ei pian vie meitä mihinkään.
- Oi, who are you talking to mate?
- Uhh.. Nobody Mr. Taxi Driver, just keep on going please.
- Sheesh... The British...
- Noniin, näytkö nyt mitä tapahtu? Älä nyt jumankauta huutele sieltä repusta tai kävellään pian hotellille.
- No helppo sun on huudella kun sulla ei ole siellä taksin penkillä kaverina partateriä ja latureita. Voisit ens kerralla laittaa mut edes Game Boyn kanssa samaan taskuun niinkun britteihin lentäessä niin olis jotain tekemistä
- Ai se olit SINÄ joka tyhjensi sen akun?!
- Noh noh, olepa ny hiljaa Tomi. Kävellään pian hotellille! Hihihi.
Taksikuski oli nuori herrasmies, jonka tukassa asuva varis oli luultavasti tapaamishetkellämme poissa kotoa. Naamaa nuoli hoitamaton sänki, jalkoja verhosivat harmaat runkkuhousut ja untuvaliivi piti ajavan erikoismiehemme lämpimänä pitkien työiltojen läpi. Mies tuntui pitävän töötin äänestä, sillä hän paineli sitä toistuvasti täysin normaaleissa liikennetilanteissa, heilutti kättään auton ikkunasta ulkona ja näytteli ihmisille sormimerkkejä - miehille yhtä ja naisille kahta sormea. Mies myös välillä innostui huutamaan kuin palosireeni, ja irkkuälämölön seasta pystyi aika-ajoin hahmottamaan myös sanoja jotka eivät olleet kirosanoja. Eräässä ruuhkasolmukkeessa mies teki oman ratkaisunsa ja käänsi auton kävelytien puolelle, kiihdytti sitä n. 8 metriä ja koukkasi vähän taksiamme pienempään rakoseen autotien puolella. Seuraavissa valoissa kaveri puhalteli pitkiä henkäyksiä ja valitteli kuinka paha krapula hänellä on. Herralle kiitos, seuraavassa risteyksessä olimme perillä ja poistuessani autosta huomasin edelleen puristavani reppuani henkeni edestä. Jälkikäteen ajatellen kyseessä oli aika maukas jätkä! Kyseessä ei tainnut tosin olla alkuperäinen irlantilainen, koska vasta taksista noustuamme aloin näkemään joka puolella iloisia irkkuja:
Noustuani taksista otin Giraffenin taskuuni ihailemaan maisemia ja haukkomaan raikasta irlantilaista ilmaa, joka totta tosiaan tuoksui erilaiselta kuin walesilainen ilma. Eipä mennyt aikaakaan kun vastaan tuli ensimmäinen alkuperäis-irlantilainen henkilö. Herra oli n. puolitoista metriä korkea, hänen vaatteensa liiviä ja kauluspaitaa myöten olivat vihreät, parta oli tuuhea ja punainen, ja kengät mustaa nahkaa terävine kärkineen. Koko puolitoistametrisen komeuden kruunasi hänen korkea, tummanvihreä silinterihattunsa. Giraffen pyysi saada poseerata tämän henkilön kanssa, mutta en tiedä mikä mielenkiinto hänellä oli juuri kyseistä tyyppiä kohtaan. Tällaiselta näyttivät nimittäin myös kaikki loputkin Dublinin matkani aikana näkemäni irlantilaiset henkilöt.
Kuvaussession jälkeen hotelli löytyi varsin nopeasti ja myönnettäköön, että kyseessä oli heittämällä kämäisin hotelli jossa olen ikinä ollut, oma Jyväskylän huoneeni mukaanlukien. Mutta 40 euron yöhintaan aamiaisineen ajattelin, että ehkäpä se minun itselleni kelpaa. Giraffen tietty protestoi, mutta se kuulunee hänen snobistiseen luonteeseensa. Ja tiedän kyllä että snobistinen ei ole oikea sana. Hotelli sijaitsi Temple Barissa, joka on Dublinin kuuluisa ravintolakaupunginosa. Kyseessä on vähän Jyväskylän keskustaa isompi alue, jossa on vierivieressä kaikenkarvaisia kuppiloita, ravintoloita, pubeja, yökerhoja, mäkkäreitä ja Guinness-matkamuistomyymälöitä. Emmehän me ehtineet kuin Temple Barin puoliväliin kun Giraffen käänsi jo katseensa Dublinin legendaarisinta baaria, Temple Baria [oho!] kohti ja vaati päästä sisään ja upottamaan päänsä vaihtoehtoisesti joko guinnesiin tai toiseen paikkaan jota en nyt tähän kirjoita.
Voin muuten kertoa että kaikki ne irkkupubien kliseet joita leffoissa niin kovasti viljellään; kitaransoitto, viulun vingutus, yhteislaulut kylki kyljessä, älämölö, huutaminen, ylävitosten heittely guinness-tuopeilla, selkään läimiminen, pitävät kaikki paikkansa. Vastaavanlaista tunnelmaa ei kertakaikkiaan pysty suomalaisilla eväillä ylittämään saati saavuttamaan.
Aika kova meininki oli myös paikallisessa viskikaupassa. Unelmoin pullollisesta kunnon irkkuviskiä kotiintuomisiksi, ja olin varautunut suorittamaan ehkä jopa noin 50 euron sijoituksen kyseiseen hankintaan. Yllätys olikin kova astuessani oheisen myymälän ovista sisään: vastassa oli neljä pukumiestä, joista yksi tuli kättelemään ja kiitteli minua koska olin valinnut heidän liikkeensä. Giraffen kuiski korviini varoituksia mutta päätin astua syvemmälle kohteliaisuuksien luolaan.
Liike oli lattiasta kattoon verhottu lasivitriineillä täynnä toinen toistaan kalliimpia ja ihanampia irlantilaisia viskejä suoraan paikallisilta tuottajilta. Jamesonin 20-vuotias oli tässä seurassa täysin hiljaa nurkassa kasvamassa. Taskussani lymyillyt viidenkympin seteli kuihtui silmissä pieneksi korpuksi.
Ennen ostopäätöstä oli tietenkin vuorossa kyseisen tuotteen maistaminen, joka suoritettiin myyjän kuvaillessa viskin sokeripitoisuuksia, tuottajan lastenlasten koirankusettajien nimiä ja tammitynnyreiden naulojen sinkkipitoisuuksia.
Eihän niitä viskejä kuitenkaan nöyrä suomalainen mies uskaltanut maistaa, sillä koko hommasta tuli vähän sellainen olo että kyseinen aine tulisi olemaan arvokkainta mitä tämän miehen suussa on koskaan ollut sitten länsimaisen suuterveyshuollon.
Tämä ultimaattinen miehuuden ja äijämäisyyden täyttämä putiikki sai tietenkin multihuipennuksensa vasta sikariosastonsa myötä, joka oli kooltaan vähintään viskipuolta vastaava. Hyllyt olivat väärällään kaikkia sikareita ympäri maailman, pikkurillin paksuisesta aina kakkos-neloseen asti. Kuubalaiset olivat tietenkin ne kovin sana kuten kuka tahansa Hollywood-elokuvia katsonut tietää, ja näistä enimmäkseen koostuivat kaupan valikoimat. Sikariosaston kruunasi nurkassa istuva kuubalaisnainen, joka väänsi havannan sikareita käsin lehtineen kaikkineen näiden sikarien ostajien odotellessa ja kyttäillessä suu vaahdossa.
Poistuimme lopulta liikkeestä suu vaahdossa itsekin ja tämän tarinan kuljettamisen nopeuttamiseksi sovitaan että ulkona olikin ehtinyt tulemaan jo yö.
Enpä osaa Dublinin yöelämästä sanoa mitään hirveän merkillepantavaa vaikka tiedän että se joitain teistä pirulaisista kiinnostaa. Tuli nähtyä Hard Rock Cafe, pari muuta paikkaa, mutta enimmäkseen eräänlaisia kodikkaita alternative-rokkihökkeleitä joissa ihmisen poika viihtyi kyllä harvinaisen hyvin. Tarjonta Dublinissa ja varsinkin Temple Barissa on kova, ravintoloita on jokaiseen lähtöön enemmistön ollessa kuitenkin niitä yhteislaulun ja kitaramusiikin täyttämiä, elämänmakuisia [Sori Jaska, tein ton tahallaan] pubeja joissa guinness virtaa kuin sen asiakkaiden suonissa sykkivä vihreä veri... No huh huh! Otan tuon lauseen jälkeen lyhyen tauon.
...
...
...
...
Niin, tulihan siellä yhdessä ravintolassa myös paha mieli:
Kiitti.
Kun parin päivän Halloweenin juhlimisen jälkeen oli Giraffenin ja allekirjoittaneen aika hypätä takaisin lauttaan, täytyi myöntää että ei siellä Irlannissa ehtinyt tekemään vielä kunnolla mitään. Dublinissa sai ajella bussilla tunnin yhteen suuntaan ja silti sai huomata olevansa vielä kaupungin sisällä. Irlantilaiset ihmiset ovat huomattavasti mukavampia kuin walesilaiset, brittiläisistä puhumattakaan. Ennen kaikkea tämä heijastui Dublinin katukuvassa ehkäpä voimakkaammin kuin mikään muu. Ihmiset eivät ota täällä itseään läheskään niin todesta, ja omaavatkin yhden mielestäni maailman top 5 -tärkeistä taidoista: itselleen nauramisen. Irlantilaisiin verrattuna brittiläiset ovat röyhkeitä läskejä, jotka vaativat itseään kohtaan tietynlaista arvostusta ja nöyryyttä kuitenkaan osoittamatta sitä kellekään muulle. Brittiläisten on mahdotonta nauraa itselleen. Se on se status, katsos. Eipä sitä kai imperialistisen maailman huipulla notkutakaan viidettäsataa vuotta ilman, että se alkaa vaikuttamaan jo kansalliseen identiteettiinkin. Irlantilaisilla ei ole tätä maailman valtiaiden taakkaa harteillaan, ja he voivat keskittyä olennaiseen: toivottamaan kaikki tervetulleiksi, lyömään käteen guinnessin ja heittäytymään yhteislauluun.
Ja ne irlantilaiset ovat paljon kauniimpia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti